14. huhtikuuta 2017

Muisteloita

Olen suunnitellut kirjoittavani elämäkerran. En tietenkään mitään julkista, ketä se kiinnostaisi, ihan itselleni vain. Paljon on historiassa hetkiä, jotka varmasti avautuisi vähän eri tavalla nyt kun niihin pureutuisi uudelleen. Lähimmät tietää, että noin kymmenen vuotta sitten päättyi yksi aika rankka ajanjakso mun elämässä. Näitä asioita en mitenkään voisi ruotia julkisesti, varsinkaan kun enää on vain toinen näkökulma kertomassa.

Reilu kymmenen vuotta sitten opiskelin Kiinassa ja reissasin 7kk pitkin Aasiaa. Siitäkin jo ikuisuus. Aika paljon on tuo tyttönen muuttunut. Henkisesti kasvanut valovuoden ja ulkoisesti, noh,  ainakin vanhentunut. Yksi asia noista ajoista on kantanut. Rohkeus. Koskaan en pelännyt, olinpa Pekingissä sillan alla pimeällä, Malesiassa keskellä yötä ihmettelemässä synnyttävää jättiläiskonnaa tai Laosissa vaaleatukkaisena rastapäänä köyhän kylän keskipisteenä. Rohkeus on saanut myös myöhemmin tarttumaan upeisiin mahdollisuuksiin. Uskomaan siihen, että jos tarpeeksi tahtoo, mitä tahansa voi tapahtua. Ei annettuna eikä lotolla, vaan suunnitelmallisuudella ja duunia sinnikkäästi painamalla. 

JM vuosimallia 2006.
Muistoihin on hauska uppoutua. Yrittää palata niihin hetkiin, jotka mieleen ovat syvimmälle porautuneet. Onko niissä jokin näkökulma tai merkitys, jota et tuolloin ymmärtänyt. Tai jos hetki tuolloin tuntui synkältä, mitä hyvää siitä koitui. Kuinka kasvoit tai mitä opit. Ne hetket on tehneet meistä sen, mitä tänään olemme. 

Multa löytyy pahvilaatikollinen matkapäiväkirjoja, joihin palaan kun aika on kypsä. Ensimmäinen on vuodelta 2000, olin vain 17v. kun lähdin ekan kerran maailmalle vähän pitemmäksi aikaa. Kahden viikon päästä täytän 34v. Olin siis tuolloin puolta nuorempi, niin naiivi, herkkä ja sinisilmäinen. Se reissu kuitenkin avasi yhden ulottuvuuden minuudesta, jonka kymmenisen vuotta sitten laitoin mielessä vaaleaan, pieneen, suljettuun laatikkoon. Ehkä kohta voisi olla aika avata tuo laatikko uudelleen ja palata hetkiin, jotka muovasivat osan musta tällaiseksi kuin tänään olen.

11. huhtikuuta 2017

Ajatuksia vastuusta

Vastuu on sitä, että on joku, joka ottaa asian toteutumisen syyn niskoilleen. On vastuulla myös positiivinen puoli, kannan ilolla vastuun esimerkiksi lapsestani, se on kunnia, jota kaikki eivät saa.  Ei ole itsestään selvää, että saisi vastata mistään muusta kuin itsestään. Vastuu myös lupaa, että on joku, jonka puoleen voi viime kädessä kääntyä. 

Olen miettinyt vastuuta viime aikoina. Töissä olen vastuussa jostakin, kotona aika monesta asiasta. Väittäisin, että monet kotityöt kuuluvat tähän kategoriaan. Vastapainona en koe olevani vastuussa vaikkapa meidän auton huoltotoimenpiteistä.

Voiko vastuun määrää mitata? Voiko olla vähän vastuussa jostain - tai vastata täysin? Töissä jokainen on vastuussa omista tehtävistään ja esimies tiimeistään. Silti omista tekemisistään ei voi olla vain osittain vastuussa, mutta muiden tekemisestä voi. Samalla johtaja on vastuussa firmansa mutta ei työntekijöidensä tekemisistä. 

Entä kuka myöntäisi olevansa vastuuton? Vastuullinen työntekijä on arvokas, vastuuton vähemmän. Saako siten enemmän vastuuta kantava enemmän myös tulosta aikaan?

Vastuu määrittelee taakan, jota kantaa. Voiko vastuussa olla asiasta, jota ei omista tai johon ei ole vaikutusvaltaa? Jos kaikki päätökset sinun vastuualueesta tehdään muualla, mikä se sellainen vastuu on? Näennäinen, epätosi, illuusio. Näin maalaisjärjellä ajateltuna. Luojan kiitos en ole vastuussa vaikkapa kunnan budjetista, enhän ole kunnallispolitiikassa millään tavalla edes mukana!

Vastuuta voi kantaa myös paperilla. Voi sanoa, että joku on vastuussa jostakin, jotta saadaan porukka tyytyväiseksi. Onhan se myös hienoa vastata jostain  - varsinkin isosta kokonaisuudesta. Joku saattaa myös sanoa olevansa vastuussa, vain siksi, että haluaisi aidosti olla. 

Vastuu on helppo sysätä toisaalle. Jos menee hyvin, vastuunkantajia löytyy yleensä mukavasti. Huonosti mennessä vastuu lipeää käsistä kuin märkä saippua.

Monta kysymystä yhden asian äärellä. Vastuu on melko mielenkiintoinen juttu. 



7. huhtikuuta 2017

Valo

Paljon kurjia juttuja tapahtunut tällä viikolla pitkin maailmaa. Itku tulee uutisia lukiessa. 

Aamutuuli on ollut pari kuukautta levossa. Tänään se heräsi uuteen kukoistukseen, keväisesti päivitettynä.
Valoa on aina edessä vaikka hetkellisesti maailma musteneekin. 

Siihen olen aina uskonut ja tulen uskomaan. Ilman valoa ei ole elämää.