2. marraskuuta 2016

Tuulen viemää

Olipas harvinaisen surullinen teksti jäänyt tänne uusimmaksi pitkäksi aikaa. Toisinaan väripaletissa on enemmän harmaan sävyjä, useimmin olen onneksi itse saanut maalata kirkailla, energisoivilla väreillä. Toivottavasti myös ystäväni perheeseen alkaa auringonsäteet ajoittain kajastella.

Vietimme juuri oman perheen kanssa ikimuistoiset yhdeksän päivää Turkissa. Maasta on tullut meidän lemppari; nopea mennä, kelit helteiset ja hyvää ruokaa. Mitä sitä ihminen muuta lomalla kaipaakaan.


Jos loman ajan mietittiin kepeitä ja nautittiin, sai paluumatka tunteet totaalisesti ääripäähän. Vaikka olen lentänyt useita kymmeniä kertoja ympäri maailmaa, kävi kohdalle ensimmäisen kerran vähän hurjempi kokemus. Juuri kun olimme laskeutumassa Istanbulin kentälle, olimme siis aivan maan kamaralla, saimme kohdallemme kunnon tuulenpuuskan. Kone heittelehti vaakatasossa parin sekunnin ajan, jonka jälkeen kapteeni pisti kaasut pohjaan ja nousimme takaisin ilmaan. Ihmiset huokailivat, itse mietin riittääkö koneessa vauhti ja voima nousta takaisin korkeuksiin. Mutta niin me vaan noustiin, heitettiin melko pitkä lenkki ja yritettiin laskeutumista uudelleen. Tällä kertaa siinä onnistuen. 

Vaikka sitä kuinka yrittää miettiä rationaalisesti (lentäminen on turvallista, onnettomuuksia tapahtuu harvemmin kuin autoilla...) vie tunteet vallan ja pahin valuu ajatuksiin. Tunteilla on vahva valta meihin, halusimme tai emme. Niitä voi oppia käsittelemään, ymmärtämän ja hyväksymään, silti ne toimivat eräänlaisena polttoaineena kaikelle toiminnallemme. Saamme niistä tarvittaessa energiaa ja voimaa selvitymiseen. Ne myös voivat viedä meidät todella syviin vesiin, jos emme pysty vastustamaan niiden voimaa. 

Tuolla hetkellä omat tunteeni menivät kirjaimellisesti ylös - ja alas. Turvallisesti, onneksi.