27. marraskuuta 2016

Olemassaolon tarkoitus

Sunnuntai-illan suuria kysymyksiä. Tämä blogi on muutaman vuoden ikäinen. Kirjoitan säännöllisen epäsäännöllisesti, viime aikoina aivan liian harvoin. Olen siis laiska kirjoittaja ja siten epäkunnioittava lukijoitani kohtaan. Miksi sitten pidän blogia edelleen hengissä? Miksi aamutuuli.com on olemassa?

Tätä olen pohtinut jo pitemmän aikaa.

Tilastojen mukaan puolet lukijoista päätyy sivulle jostain muualta kuin Suomesta.
Suurin osa teistä Yhdysvalloista, myös Euroopasta on aktiivinen seuraajakunta. Kiitos teille ihan jokaiselle! Vaikka olen epäaktiivisesti kirjoittanut, jaksatte täällä silti käydä, ja se on upea tunne. 

 Olen kirjoitellut aiheista melko laidasta laitaan. Eniten tekstejä löytyy treeneistä, fiiliksestä, työstä, unelmista ja arjen iloista. Melko kuvaava lista musta itsestäni, aidosta itsestäni. Mut tuntevat tietävät, että olen fiiliksellä elävä tyyppi. Yritän löytää iloa jokaisesta hetkestä ja tuottaa hyvää energiaa ympärilleni. Mun mielen aurinko on vahvempi kuin ajatusten myrskytuulet. Molemmmille on hetkensä mutta hyvässä tasapainossa. Arjen pienet hetket ovat mulle arvokkaita, sillä muuta meillä ei ole. Isokin tapahtuma tai kokemus muodostuu pienistä palasista, joista jokaiseen pystyn itse vaikuttamaan. 

Mikä siis on vastaus kysymykseen? 

Jokaisella meistä on tapa ilmaista itseämme. Tämä blogi olkoon mun valkoinen paperiarkkini, jota värjään itseni näköiseksi. Pieni hiillos, johon puhallan eloa omilla ajatuksillani. Taideteos, jota ilokseni katsellaan ympäri maailman.

2. marraskuuta 2016

Tuulen viemää

Olipas harvinaisen surullinen teksti jäänyt tänne uusimmaksi pitkäksi aikaa. Toisinaan väripaletissa on enemmän harmaan sävyjä, useimmin olen onneksi itse saanut maalata kirkailla, energisoivilla väreillä. Toivottavasti myös ystäväni perheeseen alkaa auringonsäteet ajoittain kajastella.

Vietimme juuri oman perheen kanssa ikimuistoiset yhdeksän päivää Turkissa. Maasta on tullut meidän lemppari; nopea mennä, kelit helteiset ja hyvää ruokaa. Mitä sitä ihminen muuta lomalla kaipaakaan.


Jos loman ajan mietittiin kepeitä ja nautittiin, sai paluumatka tunteet totaalisesti ääripäähän. Vaikka olen lentänyt useita kymmeniä kertoja ympäri maailmaa, kävi kohdalle ensimmäisen kerran vähän hurjempi kokemus. Juuri kun olimme laskeutumassa Istanbulin kentälle, olimme siis aivan maan kamaralla, saimme kohdallemme kunnon tuulenpuuskan. Kone heittelehti vaakatasossa parin sekunnin ajan, jonka jälkeen kapteeni pisti kaasut pohjaan ja nousimme takaisin ilmaan. Ihmiset huokailivat, itse mietin riittääkö koneessa vauhti ja voima nousta takaisin korkeuksiin. Mutta niin me vaan noustiin, heitettiin melko pitkä lenkki ja yritettiin laskeutumista uudelleen. Tällä kertaa siinä onnistuen. 

Vaikka sitä kuinka yrittää miettiä rationaalisesti (lentäminen on turvallista, onnettomuuksia tapahtuu harvemmin kuin autoilla...) vie tunteet vallan ja pahin valuu ajatuksiin. Tunteilla on vahva valta meihin, halusimme tai emme. Niitä voi oppia käsittelemään, ymmärtämän ja hyväksymään, silti ne toimivat eräänlaisena polttoaineena kaikelle toiminnallemme. Saamme niistä tarvittaessa energiaa ja voimaa selvitymiseen. Ne myös voivat viedä meidät todella syviin vesiin, jos emme pysty vastustamaan niiden voimaa. 

Tuolla hetkellä omat tunteeni menivät kirjaimellisesti ylös - ja alas. Turvallisesti, onneksi.