12. syyskuuta 2016

Kuolema kuittaa univelat

Tarkoituksella hieman raflaava otsikko. Joskus tämä Kummelin porukan hokema nauratti. Nyt, kun on tullut ikään jolloin vuosittain joku ystävä, sukulainen tai tuttava menehtyy, ei tuo enää niin nauratakaan. 

Eilen jälleen kuulimme erään henkilön poismenosta. Vaikka viime vuosina ei enää läheisiä oltukaan, kyllä se silti kirpasi. Pistää miettimään tätä maallista elämäämme, joka on samaan aikaan heikko kuin silkkipaperi mutta vahva kuin ankkuri. Toisella hetkellä tunnemme olomme kuolemattomiksi ja sitten tuleekin hetki kun kaikki loppuu. 

Mitä tekisin jos oma läheinen menehtyisi? Kuinka jaksaisin avata silmäni aamulla ja pestä hampaani tietäen, ettei mikään koskaan tule täyttämään elämäni pohjattoman suurta aukkoa. Kun nyt kirjotan tätä tekstiä junassa, juon aamukahvia ja aurinko paistaa. Samaan aikaan ystäväni käy läpi tuskaa, jota minä voin vain pahimmissa painajaisissani kuvitella.

Jälleen kerran elämä muistutti siitä, kuinka arvokas jokainen hetki on. Elämä on nyt ja siitä täytyy  nauttia tänään, sillä huomista ei välttämättä koskaan ole.