4. joulukuuta 2015

Pieru, työ työyhteisön pikku kiusanhenki


Kaikki tuntee pierun. Äänettömän tai kovaäänisen, pahanhajuisen, ällöttävän. Äiti on opettanut, ettei pierua saa pidättää. Vanhemman viisaita sanoja. Lisäsi kumminkin, ettei kuulu hyviin tapoihin päästää sitä valloilleen muiden seurassa. Se leviää ympäristöön kuin maito lattialle. 

Jokaiselta työpaikalta löytyy pieru, joka vaikuttaa sinun ja minun työpäivään. Pieru on huono fiilis, negaatio, mikä tuntuu vatsassa kun töihin ei ole kiva lähteä. Henki, joka leijuu ympärillämme silloin, kun joku on päästänyt sen ilmoille. Ehkä vahingossa, tai tarkoituksella. Syyn tietää yleensä vain henkilö itse.

Pieru on maailman paras metafora työyhteisön ankeuttajalle. Sille, joka tietoisesti pilaa toisten päivää. Hänelle, joka saa tyydytystä muiden kyykyttämisestä ja pahasta olosta. Väitän, että usein pieru ei itsekään tiedä olevansa pieru, haiseva pikku paholainen. Hän nuuhkaisee itseään hymyillen, samalla, kun muut nyrpistävät nenäänsä.

Pierulle on paikkansa kuten on paha olokin päästettävä ulos. Ei kumminkaan keskellä työyhteisöä eikä toisen vieressä töräyttäen. Jossakin omassa rauhassa, pihalla, kotona. Puolison ilona. Siellä, missä se ei jää leijumaan työyhteisön päälle niin, että koko tienoo kärsii. 


Rai(la)kasta viikonloppua sulle!

Ei kommentteja: