29. joulukuuta 2015

Tervetuloa 2016: unelmien toteuttamisen vuosi

Reilun neljä vuotta se otti, hauduttelu, kypsyttely, makostelu ja lopulta päätöksen aika. Eilen viimeinkin uskalsin ottaa ensimmäisen haparoivan, kevyen askeleen tuntemattomaan. Matkalle kohti omaa vaaleanpunaista unelmaa.


Aloitin tämän blogin kirjoittamisen aikoinaan kun haaveilin vielä ammatista liikunta-alalla. Olin jäänyt pisteen päähän ammattikorkeakoulun liikunnanohjaajan opinnoista ja haaveilin personal trainerin -opintoputkesta. Sen jälkeen tuuli on kuljettanut kohti mielettömiä haasteita työrintamalla eikä alan vaihto ole enää käynyt mielessä. 

Silti se pienen pieni kipinä suuresta unelmasta on kytenyt jossain tosi syvällä. 


Eilen kuulin erään neljän lapsen äidin sairastuneen joulupäivänä vakavasti. Kukaan ei tiedä miltä hänen tulevaisuutensa tulee näyttämään. Ajatukset on olleet hänen ja perheensä luona, ja elämän raadollisuus jaksaa jälleen ihmetyttä. 

Mikä tahansa hetki voi olla se viimeinen.

Ikävät asiat laittavat ajattelemaan myös omaa elämää ja tulevaisuutta. Jätänkö haaveeni vain ajatusten unelmiksi vai lähdenkö niitä jahtaamaan? Koskaan voi tietää kuinka pitkä polku edessä siintää. Elämää on elettävä tässä ja nyt. Ilmeisesti mieli vaatii jotain kurjaa, jotta siellä voi syntyä jotain hyvää.


Helmikuussa alkavat siis pt-opinnot työn ohella. En tiedä mitä ne tuovat mukanaan, ehkä unelmasta tekeytyy jotain suurta, sen tiedän vasta myöhemmin. Sen tiedän jo nyt, että olen matkalla johonkin sellaiseen, mikä vuosia oli vain haavekuva aurinkoisella taivaalla. Nyt siitä tulee merkityksellistä, todellista. Osa mun elämää.



En harrasta uuden vuoden lupauksia. Sen kuitenkin päätin, että ensi vuodesta tulee unelmien toteuttamisen vuosi. Rakkautta ja iloa ensi vuoteen sulle. Voimia ja ajatuksia sairasvuoteelle. 

<3

4. joulukuuta 2015

Pieru, työ työyhteisön pikku kiusanhenki


Kaikki tuntee pierun. Äänettömän tai kovaäänisen, pahanhajuisen, ällöttävän. Äiti on opettanut, ettei pierua saa pidättää. Vanhemman viisaita sanoja. Lisäsi kumminkin, ettei kuulu hyviin tapoihin päästää sitä valloilleen muiden seurassa. Se leviää ympäristöön kuin maito lattialle. 

Jokaiselta työpaikalta löytyy pieru, joka vaikuttaa sinun ja minun työpäivään. Pieru on huono fiilis, negaatio, mikä tuntuu vatsassa kun töihin ei ole kiva lähteä. Henki, joka leijuu ympärillämme silloin, kun joku on päästänyt sen ilmoille. Ehkä vahingossa, tai tarkoituksella. Syyn tietää yleensä vain henkilö itse.

Pieru on maailman paras metafora työyhteisön ankeuttajalle. Sille, joka tietoisesti pilaa toisten päivää. Hänelle, joka saa tyydytystä muiden kyykyttämisestä ja pahasta olosta. Väitän, että usein pieru ei itsekään tiedä olevansa pieru, haiseva pikku paholainen. Hän nuuhkaisee itseään hymyillen, samalla, kun muut nyrpistävät nenäänsä.

Pierulle on paikkansa kuten on paha olokin päästettävä ulos. Ei kumminkaan keskellä työyhteisöä eikä toisen vieressä töräyttäen. Jossakin omassa rauhassa, pihalla, kotona. Puolison ilona. Siellä, missä se ei jää leijumaan työyhteisön päälle niin, että koko tienoo kärsii. 


Rai(la)kasta viikonloppua sulle!