11. helmikuuta 2015

Ikä on vain ajan määre?

Jestas mä olen vanha!

Enkä nyt tarkoita sitä, etteikö joku voisi olla vielä mua vanhempi, enkä missään nimessä valita, totean vain. Aika vaan menee eteenpäin niin hurjaa kyytiä.

Mun haave pikkutyttönä, niin kuin varmasti kaikilla 80-luvun tyttölapsilla, oli olla missi tai mannekiini. Myöhemmin haaveilin uutiskuuluttajan, asianajajan (joka on adoptoinut tummaihoisen pikkupojan) ja eläinlääkärin ammateista. Psykologikin halusin olla - ja toimittaja.


Morsiusneitona joskus v. 1990 huitteilla.

Mitään näistä musta ei tullut (vaikka psykologin taitoja ja viestinnällisiä lahjoja toisinaan/aika usein esimiestyössä kyllä tarvitaan). Mutta vanhempi musta tuli.

Ikä putkahti mun mieleen tänään junamatkalla, kun istuin erään hieman iäkkäämmän julkisuuden kaunottaren kanssa samassa vaunussa. Mietin, että ikä on vaan numero, joka kasvaa kasvamistaan. Se on kuin leima passissa, joka kulkee mukana ja määrittää identiteettiä. Tai mittayksikkö, joka kertoo polun alkupään ja ennustaa lopun.

Juttelin eilen illalla mun tiimiläisen (terkut!) kanssa, ja muistutin häntä jakamaan päivänsä fiksusti: 1/3 töitä, 1/3 vapaa-aikaa ja 1/3 unta. Päivät menee niin hurjaa kyytiä, että me varmasti kadutaan vielä joskus, jos unohdamme jonkun osion tärkeyden.

Mun elämän tärkein 1/3 on perhe ja sen ympärillä tapahtuvat asiat. Yhdessä treenaaminen, oleilu, nauru ja hömpsöttely. Joskus  jotain aikuismaisempaakin. Töitä ehdin tehdä vielä... Hmm.. Jotain reilut 30 vuotta ja nukkuakin aika monta tuntia. Mutta perheen kanssa koettuja hetkiä en koskaan saa takaisin. Lapsi kasvaa, ikä numerona kasvaa. Tärkeät hetket menee nopeasti ohi.


Parin vuoden takaiselta Särkänniemen reissulta.

Ikää tulee lisää, ja se on hyvä juttu. Yritän vain elää jokaisen hetken niin, että voin niitä vanhempana hyvillä mielin muistella.

Ei kommentteja: