16. marraskuuta 2014

Jokaisella pitäisi olla joku, joka puhuu sun kanssa yhteistä kieltä

YAMK-opinnot on loppusuoralla. Oikeammin ne on ollut niitä jo viime keväästä lähtien, mutta syksy on ollut joutokäyntiä. Lopputyökin on lähes valmis, pientä rutistusta se vielä vaatii.

Mun piti valmistua jo viime keväänä niin, että olisin saanut opinnot lukuvuodessa purkkiin. Aloitin lopputyön tekemisen heti opintojen alussa  ja sain ohjaajakseni opettajan, jonka kanssa olin aiemmin Johtamisen erikoistumisopintojen lopputyön tehnyt. Me puhuttiin samaa kieltä, yhteistyö sujui mutkitta ja työ lähti hyvin käyntiin. Sitten, kuten elämällä on tapana tehdä, asiat muuttuivat kun ohjaaja vaihtoi työpaikkaa. Harmi!

Uuden ohjaajan kanssa tekeminen ei tuntunut samalta. Ei mulla uudesta mitään moitittavaa ole, me ollaan vaan niin erilaisia, ettei olla oikein löydetty yhteistä kieltä. Hän on tutkija, mä enemmän kehittäjä. Työn tekeminen on viivästynyt kun ei ole samanlaista sparrikaveria kuin aiemmin.

Ihan sama on muuten työelämässä. Jokaisella pitäisi olla yksi omasta mielestä itseään fiksumpi mentori, jonka puoleen kääntyä kun pattitilanne yllättää. Joku, joka uskaltaa sanoa suoraan mielipiteensä ja kyseenalaistaa sun näkemykset. Sellainen, johon voi luottaa. Ystävä.

Mun ystävä on vanha esimieskollega, jota mä ihailen. Ihan vaan siksi, että hänellä on jalat maassa ja järki päässä. Kun mä olen helposti innostuva, innostuttava ja nopeasti eteenpäin siirtyvä, hän on mun vastakohta. Analyyttinen, pohdiskeleva ja järkevä. Siksi me ollaankin hyvä tiimi, toivottavasti pystyn antamaan yhtä paljon kuin itse saan.

Tuosta lopputyöstä vielä. Marraskuun lopulla meillä on viikon syysloma ja sen aikana olisi tarkoitus työ saada valmiiksi. Ellen sitten saa vakuutettua muuta perhettä äkkilähdön tarpeellisuudesta ja makaa lomaa hömppäkirja naamalla varpaat altaassa lilluen.