3. kesäkuuta 2013

Painajaisia aamutuimaan

Tänään työmatkalla sattui jotain, mitä en varmasti koskaan tule unohtamaan. Lähettiin pojan kanssa pyörillä meidän pihasta loivaa alamäkeä keskustaa kohden. Yhtäkkiä lapsi alkaa huutaa apua, pyörästä kuuluu rahina ja huomaan, että ketjut ovat irroneet paikoiltaan. Tämän vuoksi jalkajarrut eivät toimi. Etujarru puolestaan on kaikessa temppuilussa jo sanonut itsensä irti.

Alamäki jyrkkenee ja vauhti kiihtyy, lapsi huutaa äitiä jarruttomalla pyörällä. Yritän kiljua, että ajaa nurmikolle ja kaataa itsensä, mutta eihän toinen sitä ymmärrä tai kuule. Noin sadan metrin jälkeen vauhti hidastuu sen verran, että saan tuupattua pojan nurmikkoiselle ojanpohjalle. Kovin pitkästi ei olisi tarvinnut mennä, kun poika pyörineen olisi ollut keskellä risteystä.

Kaikki meni hyvin kun istun tätä nyt kirjoittamassa pojan nukkuessa päikkäreitä, jalka hieman venähti mutta sekin on jo parempaan suuntaan. Sitä avuttomuuden tunnetta ei pysty sanoihin kuvaamaan, toinen on niin lähellä mutta silti niin kaukana ulottumattomissa. Kun päästiin kotiin, purskahdin itkuun. En koskaan ole säikähtänyt noin paljoa. Vaikka en kovin hartaana ihmisenä itseäni pidäkään, niin jälkikäteen mietittynä kyllä siellä pojan kyydissä joku ihan varmasti oli vauhtia jarruttamassa ja estämässä pahimman.

Huoh.



Näiden hetkien jälkeen eilisen kaltaiset venereissut ja muut arjen pikkujutut saavat taas uuden merkityksen. Tavallaan kai palaa jalat maan pinnalle.

Ei kommentteja: